Näiden kotisivujen tarkoituksena on kartoittaa entlebuchinpaimenkoira Lallin elämää osana pikku perhettämme. Harkitessamme mieheni kanssa "buchin" ottamista surffailimme paljon internetissä ja etsimme kuvia ja kertomuksia entlebucheista. Silloin koimme, että verrattuna moneen muuhun koirarotuun entlebucheista kertovat jutut olivat harvassa. Haluamme ylläpitää näitä kotisivuja kantaaksemme kortemme kekoon entlebuch-tietouden kasvattamiseksi. Kadulla moni on kysynyt minulta, miten päädyimme juuri buchiin. Sama kysymys tulee minullekin mieleen tavatessani tämän rodun omistajia. Aloitan siis kertomalla oman tarinamme.
Minulla on ollut englanninspringerspanieli lapsuudenperheessäni. Miehelläni ei aikaisemmin ole ollut minkäänlaista kosketusta eläimiin. Minä harkitsin alunperin suursnautserin ottamista, koska halusin koiran, jossa olisi hieman "munaa" ja joka periaatteessa sopisi palveluskoiratoimintaan. Kävin jopa tutustumassa rotuun erään kasvattajan luona. Totesin kuitenkin suursnautserin olevan liian haastava ensimmäiseksi koiraksemme jo suuren kokonsa takia. Kasvattajalle tekemäni vierailun jälkeen pystyin sieluni silmin näkemään mieheni taluttamassa haparoivin ottein hihnassa riuhtovaa suursnautseria ja päätin, että rotua on vaihdettava. Kyseinen kasvattaja teki minuun kuitenkin suuren vaikutuksen vierailuni aikana ja ajattelin, että ottaisimme häneltä kääpiösnautserin. Sillä mielin lähdinkin Helsingissä vuosi sitten pidettyyn pentunäyttelyyn - katsomaan kääpiösnautsereita. Näyttelypaikalla pyöriessäni silmiini osui kuitenkin minulle ihan uuden näköinen koira. Menin juttelemaan omistajan kanssa, joka esitteli minulle entlebuchinsa ja
kertoi seikkaperäisesti tämän ominaisuuksista. Kyseinen koira (narttu, tuotu muistaakseni Slovakiasta..) oli kooltaan aika pieni. Juttelutuokion jälkeen olin varma siitä, että olimme löytäneet rotumme! Kooltaan pienehkö koira, jossa on virtaa ja jolla on oikeudet osallistua palveluskoiratoimintaan. Näyttelyssä tapaamaltani omistajalta sain myös tietää, että Pyhtäälle Pikkukengurun kenneliin oli juuri syntymässä entlebuchpentue. Minulle tuli kiire. Vielä tuon päivän iltana puhuin ympäri mieheni ja otin yhteyttä Minna Lönnbladiin, jolle pentue oli syntymässä. Siitä meidän "entlebuch-tarinamme" sai alkunsa.
Menimme tapaamaan Lallia ensimmäistä kertaa sen ollessa kuuden viikon ikäinen. Silloin emme vielä tienneet, kumpi kahdesta urospennusta olisi Lallimme. Kaikki pennut vaikuttivat rohkeilta ja ihmisystäviltä; ne kiipeilivät syliimme minkä kerkesivät ja purivat sieltä sun täältä terävillä naskalihampaillaan. Olisimme ilomielin ottaneet minkä tahansa pennuista! Nähdessämme pentueen suurimman ja pulskimman yksilön tiesimme kuitenkin heti, että siinä olisi Lallimme! Mieheni mielestä Lalli muistutti bodaria lyllertäessään pitkin keittiötä. Kasvattajan mukaan se dominoi ruokakuppia jo pelkällä koollaan. Me saimme kun saimmekin lyllerön omaksemme. Miestäni koiran hankinta oli jännittänyt kovasti etukäteen, mutta pennut tekivät häneen niin suuren vaikutuksen, että hän oli jo kotimatkalla aivan myyty ajatukselle Lallin kotiutumisesta.Lallin pentue oli ilmeisestikin hyvin liikkuvaa sorttia. Moni niistä - Lalli
mukaan lukien - oli muun muassa onnistunut kiipeämään pentuaitauksensa yli. Tämä akrobaatintaito on yhä tyypillistä Lallille. Sen oleskelutilaa asunnossamme meidän poissaollessamme on vaikeaa rajata, kun se kampeaa itsensä kaikenlaisten esteiden yli. Sama koskee muun muassa autossa matkustamista. Kerrankin ajelin kaikessa rauhassa Lahden moottoritietä Lalli automme takatilassa, kun näin yhtäkkiä taustapeilistä sen hivuttavan itseään vähitellen takapenkin selkänojan ylitse. Heti seuraavana päivänä tilasimme autoomme koiraverkon. Muutama viikko sitten Lalli matkusti mökille vanhempieni kyydissä ja testasi isäni hermoja useaan otteeseen kiipeämällä ohi koiraverkon ja yli takapenkin selkänojan. Äitini päivitteli minulle jälkeenpäin, että Lallista tuli ihan tankki mieleen sen puskiessa ohi koiraverkon reunojen. Hänestä tuntui, että entlebuchin "potentiaalia" aliarvioi helposti sen pienen koon takia.Lalli on kuuden kuukauden ikäinen minun kirjoittaessani tätä tekstiä. Se on tähän asti ollut iloinen, ihmisrakas ja rohkea pentu. Se ei reagoi rappumme ääniin, se ei tunnu reagoivan koviin ääniin, se moikkaa kaikkia ihmisiä pylly heiluen ja se on hyvin vastaanottavainen koulutukselle. Vielä jokin aika sitten ihmettelimme ajoittain Lallin rauhallisuutta. Se sai energiakicksejä aina silloin tällöin, mutta muuten se tuntui olevan todella rauhallinen kaveri. Viime viikkoina virtaa on kuitenkin alkanut löytyä enemmän ja enemmän. Lallin aika taitaa vähitellen käydä pitkäksi meidän töissä ollessamme, koska se on alkanut tekemään pahojaan täällä kotona; eteisen seinän pinnassa on pieni kuoppa Lallin hampaiden jäljiltä, lattialistasta puuttuu pala, mieheni kumitossu on palasina ja puhelinjohto on irti seinästä, jossa se on ollut kiinni nastoilla. Vähäistähän tämä tietysti vielä on. Englanninspringerspanielimme kalusi pentuna kirjastosta lainaamiani SOS-kirjoja niin huonoon kuntoon, että jouduin korvaamaan ne kirjastolle.
Viime aikoina Lallissa on alkanut ilmetä vahtiviettiä; se murisee poikkeaville äänille ja käyttäytymiseltään poikkeaville ihmisille. Aggressiivinen se ei kuitenkaan ole missään mielessä. Me olemme vapaa-ajallamme mukana Helsingin etsintä- ja pelastuskoirien (HEPeKo) toiminnassa. Aloitimme toiminnan pari viikkoa sitten. Tiistaisin meillä on pentu-tottisharkat ja keskiviikkoisin ryhmämme kokoontuu ihmishakuharkkoihin vuoroviikoin raunioradalle ja metsään. Opetus räätälöidään aina koirakohtaisesti, joten Lallin koulutuksessa otetaan huomioon sen nuori ikä. Siltä ei vaadita vielä paljoa. Minun oma haaveeni olisi joskus olla mukana vapaaehtoisena HEPeKon hälytysryhmässä. On kuitenkin aika todennäköistä, ettei se onnistu vielä Lallin kanssa, koska olen niin kokematon kouluttaja. Toinen haaveeni olisi alkaa vaeltamaan Lallin kanssa. Sekin harrastus on vielä suunnitteluasteella koiran nuoren iän takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti