Paratiisimme maan päällä

Rajasaaren koirapuisto

Rajasaaren koirapuisto
Rajasaaren koirapuisto

Landbon koirametsä
Landbon koirametsä

Murkkuikää kohden

Nyt meillä on sellainen hytinä, että Lalli alkaa lähestymään murkkuikää; nartut kiinnostavat, hihnassa kävely koettelee ulkoiluttajan hermoja, tassujen pyyhkiminen on monen kuukauden hiljaiselon jälkeen taas aikamoinen show ja pientä komentavaa haukkumista ja uhmaavaa murinaa esiintyy tilanteessa kuin tilanteessa.

Tässä eräskin iltapäivä lähdimme Lallin kanssa tallustamaan kohti paikallista koirapuistoa. Lalli pomppi koko matkan sinne sun tänne hajujen perässä ja koetteli hermojani. Tällainen hyvin intensiivinen ja rauhaton pomppiminen hajujen perässä on meillä aika uusi ilmiö. Koirapuistossa oli meidän lisäksemme kaksi muuta uroskoiraa. Tai siis Lallin lisäksi. Toinen uroksista - leikattu labradori - sai Lallin pään pyörälle. Lalli jahtasi labbista hetken ja sai lopuksi elämänsä erektion. Siemensyöksyn jälkeen siitin ei vetäytynyt heti koteloonsa vaan jäi killumaan Lallin kiusaksi; se yritti kävellä, mutta ei siitä tullut oikein mitään siittimen lyödessä reisiä vasten. Yksi meistä puistossa olleista ulkoiluttajista tiesi koiran anatomiasta sen verran, että osasi sanoa siittimen esillä riippumisen noinkin kauan olevan normaalia. Toinen epäili sen jääneen jumiin tiukan esinahan takia. Minulla löi vain tyhjää. Pelkäsin, että tilanteesta kehittyisi vielä tappelu uroksien kesken Lallin ollessa niin puolustuskyvytön ja puolustuskannalla. Kaksi muuta urosta ei kuitenkaan välittänyt Lallista tippaakaan niin kauan, kuin siitin killui esillä. Mutta muutaman ikuisuudelta tuntuneen minuutin jälkeen siitin alkoi vetäytyä koteloonsa, ja Lalli alkoi kiljumaan. Silloin urokset kerääntyivät sen ympärille murisemaan. Onneksi tilanne ei kestänyt kauaa eikä siitä tullut tappelua. Me hipsimme vähin äänin pois puistosta. Minä en tiedä, onko normaalia, että siittimen vetäytyminen koteloonsa sattuu koiraan noin paljon kuin se näytti sattuvan Lalliin.

Viime aikoina Lalli on yrittänyt laittaa minua ruotuun haukkumalla ja murisemalla erityisesti tassujen pyyhkimisen yhteydessä. Samalla se painaa itseään minua vasten tai heittäytyy selälleen - mitä tahansa, jotta tassujen pyyhkiminen olisi mahdollisimman vaikeaa. Minä murisen takaisin ja vien homman itsepäisesti läpi. Näissä tilanteissa on varmaankin tärkeää, että ei anna koiralle periksi, jotta se ei pääsisi niskan päälle. Minä yritän joko näytellä välinpitämätöntä tai murista vihaisesti takaisin. Mikään edes hieman painimiseen viittaava komentamistapa ei sovellu Lalliin, koska sellaisesta se vain innostuu.

Tottista harjoitellessamme Lalli taas kyllä tekee mitä siltä pyydetään, mutta saattaa haukahtaa minulle siinä sivussa. Komentamistahan sekin kai on. Palkkaamisen ajankohdan kanssa saa olla tosi tarkkana näissä tilanteissa. Muutenkin minua kiinnostaisi tietää, onko koiran haukahtaessa parempi olla vain välinpitämätön, vai pitäisikö sitä "komentaa olemaan hiljaa" tai muuten "kieltää haukkumasta"? Tähän asti en ole ollut kuulevinanikaan sen haukkuja ja varonut vain, etten anna sille palkkaa haukulla höystetystä suorituksesta. Lalli kyllä näyttäisi pitävän "tekemisestä". Ongelmana on kai hallittavuus, koska Lalli on niin täynnä tarmoa ja tahtoa. Miten sen paketin onnistuu pitämään kasassa?

Olen myös ollut huomaavinani, että Lalli tylsistyy, jos treenit aina menevät saman kaavan mukaan. Tämä on näykynyt mielestäni erityisesti seuraamisen harjoittelussa. Juutuin pitkäksi aikaa antamaan palkinnon suustani pudottamalla, mikä toimikin aluksi hyvin. Mutta vähitellen seuraamisesta tuli haahuilua. Viime viikonlopusta lähtien olen antanut palkinnon milloin mistäkin - suustani, vasemmasta kädestäni tai lattialla edessämme tai takanamme odottavasta purkista - ja tämän seurauksena Lallin tekeminen on muuttunut intensiivisemmäksi.

Mitä muuta? Juu, maanantaina kitaratunnille mennessäni päätin viedä Lallin hoitoon mieheni vanhemmille. En viitsinyt ottaa sitä mukaani tunnille, koska se alkoi vahtimaan rapusta tulleita kummallisia ääniä edellisellä soittokerralla. Lallin vieminen mieheni vanhemmille oli kuitenkin vikatikki. He vaikuttivat todella väsyneiltä hakiessani koiraa, vaikka kyse oli ollut vain tunnin mittaisesta rupeamasta. Lalli oli heidän kertomansa mukaan istunut suurimman osan ajasta ulko-oven edessä ja laulanut. Silloin kun se ei ollut laulanut ulko-ovella, se oli juossut ympäri kämppää, hyppinyt sängylle ja kavunnut mieheni isän syliin nojatuoliin. Sitten se oli taas juossut ulko-ovelle laulamaan. Aluksi mieheni vanhemmat olivat yrittäneet kutsua Lallia luokseen olohuoneeseen, mutta kun se ei ollut reagoinut kutsuhuutoihin vaan jatkanut vain lauluaan, olivat he siirtyneet sen seuraksi eteiseen. Siellä ne istuivat kaikki myydyn näköisinä palatessani hakemaan Lallia.

Eräs painajaisenikin toteutui eilen. Kävelimme Lallin kanssa kirjastolle palauttamaan erästä kirjaa. Koiria ei saa viedä kirjastoon sisälle, joten sidoin Lallin valjaista kiinni kirjaston pihan kaiteeseen muutaman metrin päähän pääovesta. Pääovi ja koko sitä ympäröivä seinä on tässä kirjastossa lasia. Sitten menin sisälle palauttaakseni kirjan. Palatessani kirjaston eteiseen löysin hämmästyksekseni Lallin istumasta nenä kiinni kirjaston lasiseinässä - ilman valjaita ja ilman hihnaa. Se oli jotenkin päässyt irti niistä. Siinä se kuitenkin kökötti ja tuijotti intensiivisesti sisälle kirjastoon ilman minkäänlaista aikomustakaan lähteä tutkimaan ympäristöä. Luojan kiitos Lalli on paimenkoira!

Visiitti koirakylpylä Aptukseen

Tutustuimme tänään ensimmäistä kertaa Hyvinkäällä sijaitsevaan koirakylpylä Aptukseen. Aptus sijaitsi näin helsinkiläisen näkökulmasta katsottuna todella hyvällä paikalla - ihan Tampereen moottoritien kupeessa. Ajoimme Aptuksesta kotiimme Töölöön puolessa tunnissa. Pitkästä aikaa vaikuttaa siltä, että Lallista on mehut pois. Ihana tunne! Lalli on koetellut hermojamme viime aikoina valtavilla energiakikseillään varsinkin, kun jouduimme pitämään taukoa kaikista harrastuksistamme. Nyt olemme taas jatkaneet tottelevaisuuskoulutuksessa käymistä ja tänään aloitimme tuon uimisen. Lallissa on ainakin tässä iässä sen verran potkua, että se hyppii seinille, jos sen pääkoppaa ei rasita säännöllisesti. Tai niin kuin Hepekon kouluttajamme sanoi tottelevaisuusharjoituksissa perjantaina: Lallille ei ole annettu lusikalla. Se tuntuu rakastavan kaikenlaista tekemistä. Kouluttajamme mukaan tällaisen koiran kanssa ongelmaksi kuitenkin usein muodostuu koiran hallinta. Osaan hyvin kuvitella, mitä hän sillä tarkoittaa ja minkälaiset probleemat meitä odottavat. En enää yhtään ihmettele sitä, että tätä rotua on käytetty poliisikoirana jossain päin maailmaa (luin joskus jostain, että näin olisi tehty).


Minä pidän Lallin aika rohkeasta luonteesta. On tosi kurja juttu, että sen nivelissä on vikaa ja pelastuskoirahommelit on jätettävä syrjään, koska Lallissa olisi voinut olla ainesta siihen hommaan. Lalli unohtaa huonot kokemukset hyvin nopeasti eikä ole arka. Se on luonteeltaan erittäin avoin ihmisiä kohtaan. Se ei myöskään tunnu reagoivan pelokkaasti koviin ääniin (ajattelen lähinnä paukkuarkuutta). Ja se piti ihmisten "hakemisesta", vaikka hakeminen sille taisikin olla enemmän saalistamista kuin varsinaista hakemista. Mutta näillä mennään. Me satsataan nyt uimiseen ja tottelevaisuuskoulutukseen, jotta saadaan kaverin ylijäämäenergiat kanavoitua jonnekin. Tämän illan uimareissu oli minusta hauska kokemus! Lalli arasteli hieman altaaseen menoa ja ui ensimmäisten pulahduksien aikana suu auki. Pienen köhimisen jälkeen se kuitenkin hiffasi, että suu kannattaa pitää kiinni altaassa ollessa. Uimaopettaja sai tänään vielä kantaa Lallin altaaseen. Altaaseen päästyäänkin se yritti vain äkkiä uida sieltä pois. Vähitellen onnistuimme innostamaan Lallia astumaan itse altaaseen heittämällä sille lelua uimarampin alkupäähän. Lopetimme uimatreenit siihen, kun Lalli ensimmäistä kertaa omaehtoisesti ui lelun kiinni ja toi sen minulle. Tästä jatketaan sitten :-)