IPOR-rauniokisa

Hepeko järjesti IPOR-rauniokisan Herttoniemen raunioradalla sunnuntaina 25.5. Olin ensimmäistä kertaa mukana maalimiehenä. Kisan tuomari oli Itävallasta, ja mukana oli myös muutama latvialainen kilpapari. Yllättävän moni kilpailevista koirista oli sakemanni. Sakemannien lisäksi mukana oli yksi espanjanvesikoira, tolleri ja flatti. A-luokan kokeessa kaikki koirat läpäisivät kokeen raunio-osuuden, mutta B-luokassa ainoastaan yksi (olettaen, että ymmärsin säännöt oikein). B-luokassa moni koira vaikutti työskentelevän aikamatalahkolla motivaatiolla - meno oli minusta verkkaista.

Me maalimiehet saimme ryömiä jos jonkinlaisiin onkaloihin. Mitä pienempi olit, sitä kurjempiin paikkoihin jouduit piiloutumaan. Ensimmäinen piiloni oli ahdas likakaivoa muistuttava onkalo, johon piti ujuttautua jalat edellä ja jossa ei mahtunut liikkumaan kuin sivusuunnassa. Kaiken kukkuraksi tuomari peitti onkalon suuaukon vanhalla roskiksen raadolla. Mietin siinä maatessani, että jos nyt joku onneton käärme luikertelisi onkalooni, niin minä sekoaisin varmasti. Toinen piiloni oli vanhoista autonrenkaista koottu, 1,5, metriä korkea tuubi, jonka suuaukko peitettiin puulevyllä. Sekin oli niin sanottu umpipiilo. Tuubissa ei mahtunut seisomaan eikä istumaankaan, vaan siellä piti kyyhöttää nilkkojen ja varpaiden varassa. Ensimmäinen koira etsi ja etsi, ja minun jalkani puutuivat ja puutuivat, ja keskityin ainoastaan taistelemaan ahtaanpaikankammoani vastaan räpläämällä puhelintani. Lopulta koira löysi minut. Kukaan ei kuitenkaan tullut päästämään minua piilostani. Tajusin, että kyseessä olevassa B-luokassa maalimiesten on tarkoitus jäädä piiloihinsa, kunnes koira on löytänyt kaikki maalimiehet. Ajatus sai tuskanhien nousemaan ohimolleni.

Jouduin tuubiin toiseenkin otteeseen. Sillä kertaa pelästyin huomatessani, että oikea jalkani oli niin puutunut, että liikehermojen yhteys jalan varpaisiin oli hetkeksi poikki. Juuri kun luulin, että ahdistus saisi minut pomppaamaan piilostani kuin vietäriukon, kansi vedettiin syrjään ja sain nousta pystyyn. Kisa oli ohi.

Ahtaista piilopaikoista huolimatta kisajärjestelyihin osallistuminen oli kiva kokemus! Muiden toimintaa seuraamallakin oppii paljon. Kisan lopuksi tuomari näytti meille tavan, jolla koiran voi opettaa pysymään piilolla maalimiehen löydyttyä. Tätä varten hän sahasi neliskulmaisen reiän erään piilon seinään ja teki irronneesta palasta "ikkunanluukun". Sitten hän meni sisälle piiloon ja vuoroin vilautteli koiralle purulelua luukusta, vuoroin veti luukun härnäävästi kiinni. Koira haukkui minkä kerkesi ja yritti saada otteen lelusta. Lopulta tuomari luovutti lelun koiralle. Luukkuleikki sai koiran energiatason nousemaan ja se todella pysyi piilolla ohjaajaan saapumiseen asti.

Toukokuu toivoa täynnä

Näin tänään kadulla jossain näistä naapuritaloista asuvan tuttavan, jota en ole nähnyt sitten viime syksyn. Törmäsimme tuolloin aina ollessamme ulkoiluttamassa koiriamme. Naapurimme koira oli tosin jo kovin vanha. Nyt minusta tuntuu, että koirasta on aika jättänyt. Pelkäsin jo, että naapurillemmekin olisi tapahtunut jotain ja olin siksi iloinen nähdessäni hänet täysissä sielun voimissa. Siinä on kyllä mukavantuntuinen nainen. Viime syksynä hän opetti minut mieheni kauhuksi juomaan sipulimaitoa flunssalääkkeenä. Minä uskon yhä sipulimaidon positiiviseen vaikutukseen, ja kaikenkukkuraksi se vielä maistuukin hyvälle! Sipulimaito suorastaan hivelee kipeää kurkkua. Nyt kun päästiin asiaan, niin kirjoitetaanpa tähän sipulimaidon ohje:

1. Kuori sipuli ja leikkaa se isohkoiksi lohkoiksi
   
2. Laita sipulinlohkot kattilaan ja kaada maitoa sekaan


3. Lämmitä sipulimaitoa koko ajan sekoittaen, kunnes sipulinlohkot ovat pehmeitä (tällöin ne ovat luovuttaneet öljynsä maitoon)


4. Kaada sipulinpalat roskikseen


5. Nauti!

Me olemme aukaisseet ulkouimakauden Lallin kanssa. Kasvatamme uimisaikaa vähitellen. Tällä hetkellä olemme kymmenessä kepin noutokerrassa. Lalli on vaikuttanut hyvinvoivalta; ruokahalu on valtaisa eikä se vältä minkäänlaista liikkumista. Ainoa asia, joka minua kalvaa on "naks"-ääni, joka välillä tulee Lallin jaloista. En muista kuulleeni ääntä vielä viime syksynä enkä talvellakaan. Voi tietenkin olla, etten tuolloin osannut kuunnella sitä. Yritän säännöllisesti seurata Lallin liikkumista täällä kotona - sitä, miten se nousee makuulta ja miten se menee makuulle ja miten se venyttelee jäseniään - mutta en mielestäni ole huomannut liikkumisessa mitään erityistä jäykkyyttä. Menemme joka tapauksessa kuvauttamaan Lallin nivelet taas kesäkuun puolella.

Olen satsannut hihnassa kävelemisen harjoitteluun viimeiset puoli vuotta. Pysähdyn aina, kun Lalli vetää hihnan kireälle, ja pidän hihnan kireällä kunnes Lalli kääntyy katsomaan minua. Katsekontaktissa päästän hihnan heti löysälle ja jatkan kävelyä. Aluksi Lalli kääntyi katsomaan minua ihmetyksestä ja myöhemmin turhaumisesta, mutta nykyään se kyllä katsoo minua sen takia, että tietää pääsevänsä eteenpäin katsekontaktin jälkeen. Välillä Lalli kuitenkni yrittää fuskata; se vilkaisee minua salamannopeasti ja ryntää samantien eteenpäin.

Minusta tuntuu, että hihnaharjoittelu alkaa vähitellen kantaa hedelmää. Moni ohikulkija voisi tosin olla kanssani eri mieltä, mutta he eivät näekään kuin pienen pätkän lenkistämme. Varsinkin lenkin alkupuolella Lalli on niin täynnä tarmoa, että vierellä kävely tuntuu mahdottomuudelta. Lenkin loppupuolella se kuitenkin jo jaksaa kuunnella minua ja kävelee ajoittain tosi hienosti. Uskon (ja toivon), että ikä tekee tehtävänsä, ja että me vielä joku kaunis päivä kävelemme koko lenkin kuin oppikirjassa konsanaan.

No niin, työt kutsuvat. Onneksi on perjantai!

Vappu 2008

Annoin Lallille kaluttavaksi 4petsistä ostamani hirvenluun, jonka se vetäsikin alta aikayksikön. Sitten alkoivat vatsaongelmat. Tiistaista keskiviikkoon siivosin kakkakasoja olohuoneen lattialta ja keskiviikkona oli oksennuskekojen vuoro. Lalli oksensi luupaloja. Keskiviikkoiltana sen vatsa alkoi onneksi rauhoittumaan ja energiatkin palasivat. Vappupäivänä Lalli voi jo niin hyvin, että päätimme lähteä vappupiknikille koko perheen voimin.

Törmäsimme matkalla piknikille Maxiin (vanha entlebuch-herra) ja tämän emäntään, jotka emännän kädessä olevasta kahvikupista päätellen olivat aamulenkillä. Tämä Max-buchi on aika hauska heppu - jämäkkä kuin mikä niin kropan rakenteeltaan kuin luonteeltaakin. Se jolkotteli sinne sun tänne ja komensi jymeällä äänellään kaikkea mikä liikkui. Lallin se ei sallinut mennä lähellekään emäntäänsä. Max teki koirien välisen arvojärjestyksen äkkiä hyvin selväksi, eikö siinä ollut Lallilla mitään nokankoputtamista. Kun arvojärjestys oli kerran lyöty lukkoon, koirat istuskelivat kaikessa rauhassa kolmen metrin hajuraon päässä toisistaan. Ei siinä enää sitten mitään ongelmia ollut.

Maxin emäntä katseli Lallia ja naureskeli, että se näytti ihan samalta kuin Max nuorena - ruikuli kroppa, olematon rintakehä ja todella tarkkaavainen ilme. Massaa buchille kertyy kuulemma aina kolmanteen ikävuoteen asti. Mieheni ihastui Maxin itsevarmuutta uhkuvaan olemukseen ja naureskeli sille vielä nukkumaan mennessämmekin. Täytyy sanoa, että siinä kun seurasin Maxin käytöstä niin ymmärsin hiukan paremmin jälkiryhmäläistemme kommentit entlebuchien luonteesta. Lallissa ei kyllä vielä ole Maxin kaltaista dominanssia, mutta ehkä se tulee sieltä iän kanssa. Minä olisin kyllä henkilökohtaisesti ihan tyytyväinen, jos Lalli jäisi tällaiseksi kuin se nyt on. Se voisi olla omistajalle helpompaa.

Piknik onnistui yli odotusten. Pelkäsimme, että Lalli pistäisi ranttaliksi ja yrittäisi popsia kavereidemme eväät. Alkupiehtaroinnin jälkeen se makasi kuitenkin kolme tuntia oikein nätisti piknikantimien vieressä.